Ghostwalkin syntymä

Hevosten Valiant Necromancer ja Joy's Ghostwalk päiväkirjasta:

Nelli synnytti tänään esikoisvarsansa. Suloisella punarautiaalla pikkuisella oli päässään erittäin kaunis, suuri läsi, ja korkeat sukat kolmessa jalassaan. Syötävän suloinen tammavarsa sai nimekseen Joy's Ghostwalk, ja näillä näkymin se jää kotiin seuraamaan molempien vanhempiensa jalanjälkiä. Alusta alkaen pikkuinen oli erittäin tomeran oloinen, ja Nelli näytti erittäin ylpeältä, tuoreelta äidiltä. Kokemattomuuden puutteesta huolimatta se osasi hoivata varsaansa, eikä vierastanut sitä ollenkaan. Aavistuksen ärhäkästä luonteestaan huolimatta se ei myöskään ollut turhan suojelevainen varsansa suhteen, vaan päästi eläinlääkärin tarkistamaan sen kunnon ilman suurta välikohtausta. Sekä emä että varsa olivat eläinlääkärin mukaan erittäin hyvinvoivia.

- Taciturn

"Mutta kun minä haluan"

Hevosen Starlight Sy päiväkirjasta:

"Voi miten ihana kimo. Saanko ratsastaa sillä?" Siskoni Mira oli hädin tuskin ehtinyt autosta nousta, kun osoitti jo sormellaan lähimmässä tarhassa käyskennellyttä Starlaa. Tamma kohotti päätään huomatessaan meidät, ja hörähti lempeästi ennen kuin alkoi ravailemaan ympäriinsä innostuneena. "Katso nyt, miten sähäkkä se on. Ihan kuin minulle tehty", Mira jatkoi haaveellisena, ja minä sitten menin romahduttamaan hänen unelmansa yhdellä sanalla. "Et", sanoin tunteettomasti ja aloin nostamaan matkalaukkuja takakontista. Mira ei todellakaan saisi ratsastaa tammalla, jolla kukaan muukaan ei saanut. Minä olin ainoa ihminen joka kävi Starlan selässä, ja ainoastaan erityistapauksissa saatoin antaa tamman joko Pekan tai Mikon vastuulle. En ikinä edes Ellan, tämä kun oli välillä hieman hutilo työtehtävissään, ja juuri Starlan kohdalla olin kaikesta erittäin tarkka niuhottaja. Olihan tuo kimo minulle niin monella tapaa erityinen.

Mira loi minuun surkean koiranpentukatseen, mutta tämä ei saanut minua heltymään yhtään. Kuten jo sanoin, Starlan kohdalla olin erityisen tarkka kaikesta. Siskoni oli luonteeltaan sellainen seikkailunhaluinen koheltaja, joka joutui aina ties mihin hankaluuksiin. Tällä kertaa tämä oli päätynyt kodittomaksi, ja olimme sopineet asumisjärjestelyistä minun luonani ainakin näin kesän ajaksi. Koska olin kuitenkin vasta aloittanut olohuoneen remontin, joutui Mira yöpymään ainakin tämän viikon tallitoimiston yläkerrasta löytyvässä majoitustilassa. Saisipa samalla auttaa tallihommissa, Ellakin kun oli juuri jäänyt äitiyslomalle eikä palkattu kesäapulainen tietenkään voinut täyttää monen vuoden kokemuksen omaavan vakiotyöntekijän saappaita.

Kävelin sisälle tammatalliin raahaten Miran matkalaukkuja. Tämä jättäytyi vähän jälkeeni, ja pian kuuluikin kova kiljaisu. "Minähän sanoin jo matkalla että älä sitten koske niihin lankoihin!" huusin edes katsomatta taakseni. Mira oli niin kovasti tahtonut moikata tuota kimotammaa johon oli ihastunut, ja saikin hemmetinmoisen sähköiskun aitalangasta. Siskoni oli todellakin sellainen tyyppi, joka ei osannut varoa yhtään mitään. Vähän minua jännittikin, uskaltiko tuota edes päästää minkään meidän hevosen selkään koko kesänä. Tai raaskiiko tuolle antaa edes talikkoa käteen. Joltain kun lähtisi vielä näkö tuon sohiessa piikeillä. Menimme Miran kanssa tallitoimistoon, ja esittelin tälle nopeasti siellä istuskelleet Pekan ja Marikin. Jätin sitten siskoni heidän huomaansa, minulla kun oli vielä monta hevosta liikutettavana, ja olin aikataulusta myöhässä Miran asemalta noukkimisen takia.

Muutaman tunnin päästä päivän työt oli lähestulkoon tehty, illan viimeisenä liikutettavana oli kuitenkin vielä Starla. Tamman liikutussuunnitelma lupaili tänään kouluratsastusta, joten lainasinkin sille koulusatulaa meidän melko samanmalliselta Hanilta. Mira oli löytänyt tiensä luokseni, ja utelikin kauheasti kaikenlaista. Starlasta hän oli yhä äärimmäisen kiinnostunut, ja minä meinasin hermostua moneen otteeseen, kun kyselytulvalle ei ollut tulla loppua. Alkaessani taluttaa Starlaa ulos, seurasi Mira minua innoissaan lauleskellen samalla jotain epämääräistä. Tämä käyttäytyi kuin kymmenvuotias ponityttö, tosin kyllähän sen ymmärsi. Olimme kasvaneet vuosien saatossa erillemme, ja siinä missä itse elin täyttä hevoselämää, oli Mira kulkenut aivan erilaisia reittejä, eikä hänen elämänsä mahdollistanut juurikaan hevosharrastusta. Olihan se varsinkin täälläpäin varsin tyyristä. Monelle on tullut oikeastaan yllätyksenä, että itsekään en pystynyt harrastamaan hevosia asuessani vanhempieni luona, ja vasta aikuisiällä pääsin ensi kertaa ratsastamaan, raskaalla työllä ansaittujen rahojen avulla.

"Ihan oikeasti Taci, minä niin kovin tahtoisin ratsastaa tuolla kimolla", Mira sanoi murheen murtamana. Minä en myöntynyt, vaan sanoin että voidaan katsoa tälle vaikka joku kiltti eläkeläistamma kesäratsuksi. Mira tuhahti, ja lopetti sitten kokonaa puhumisen. Minä ohjasin Starlan kentälle, jossa nousin sen selkään ja säädin vielä hihnat ennen kuin pistin tammaan liikettä. Mira katseli meitä kentän laidalta surkeana. Ottaessani lyhyempää ohjaa, Starla korskui ja yritti painaa eteenpäin. Tamma olisi tahtonut enemmän vauhtia, ja minä sain pidättää sitä runsaalla kädellä. Käyntityöskentely Starlan kanssa oli aina erittäin vaativaa, tamman askellajivalikoimaan kun tuntui luonnostaan kuuluvan vain ravi ja laukka. Sainkin pyöritellä kimoa toden teolla, jotta sain sen kulkemaan joten kuten asiallisesti. Ravityöskentely Starlan kanssa oli paljon helpompaa, mutta tamma yritti silloinkin painaa ohjalle ja lisätä vauhtia minun jääden vain roikkumaan suusta. Taas annoin melko kovan puolipidätteen jos toisenkin, ja Starla vänkäsi vastaan nostellen päätään, pöristen ja höristen. Ravi sillä kuitenkin tasoittui, vaikka pää seilasi liikkeiden mukana puolelta toiselle.

Laukkaamaan päästyään Starla rauhoittui, ja muuttui ihan yhteistyökykyiseksi tapaukseksi kuin taikaiskusta. Annoin tamman hölskytellä rennolla tahdilla eteenpäin, ohjaten sitä välillä pääty-ympyröille, ja kokeillen laukanvaihtoja kaarevilla urilla. Starla oli kuin uusi hevonen hyvin verryteltynä, ja pystyimmekin vihdoin aloittamaan kunnollisen harjoittelun. Ravityöskentely sujui tänään erittäin hyvin, mutta käynnissä tamma oli yhä se niskuroiva luuskanmokoma, joka teki juuri päinvastoin kuin mitä pyydettiin. Harjoittelimme tänään jonkin verran pohkeenväistöjä, jotka sujuivat ihan hyvin huomioiden ettei Starla ole oikein koskaan ollut mikään koulutaituri. Tamma tuntui nauravan sileälle työskentelylle päin naamaa, ja olikin kova protestoimaan silloin kun tajusi ettei tänään hypätäkään. Kaikesta huolimatta allani oli upea ja älykäs tamma, joka niin halutessaan oli erittäin hieno ratsuhevonen. Ja sehän oli kaikki mitä Mira näki. Lopettaessani tältä illalta ja noustessani tamman selästä, sanoi hän minun kyllä vielä heltyvän kesän aikana. Joku kaunis päivä Mira kuulema ratsastaisi tuolla tammalla, ja voi kuinka upea parivaljakko he olisivatkaan. Minä katsoin Miraa tuomasti, ja sanoin että sen kun näkisi. Saisi kyllä olla pirun hyvä syy, että päästäisin hädn tuskin hevosta koskeneen aloittelijan tallin lähestulkoon vaativimman estetamman selkään.

- Taciturn

Kevyttä kouluharjoittelua

Hevosen Apricot Wing Kern päiväkirjasta:

Aapon jalat ovat tykänneet huonoa orin pitkästä esteurasta, ja useasti olenkin harmitellut kun raudikolla ei juurikaan kehtaa tätä nykyä hypätä. Olihan sillä nuorempana niin mahtava loikka, että ratsastaja ei voinut olla muuta kuin tyytyväinen tuohon reippaaseen ja aina yhtä energiseen oriin. Aapo ehkä itsekin näyttää hieman turhautuneisuutta, kun joka päivä sitä odottaa vain tylsä koulutreeni esteiden sijaan. Ei sillä, ettäkö itsekään olisin ollut tänään innosta piukeana varustaessani oria taas kerran, mennäkseni jo kolmattatoista kertaa tämän hellekauden aikana kentälle kulkemaan sileää rataa, tehden niitä samoja vanhoja koulukuvioita kun ei tuo estekoni mitään kovin vaativia liikkeitä osannut. Eihän vika Aapossa ollut, olisinhan minä voinut keksiä sille vaikka mitä aktiviteettia kunhan vaan olisin kehdannut. Vannoin itselleni pari päivää takaperin, että kunhan vaan vedet lämpenevät, menemme orin kanssa varmasti uimaan.

Olihan se toki inhottavaa, kun järvi oli vielä niin pirun kylmä, mutta kentällä tuntui kuin paistinpannussa olisi ollut. Maneesissa ei ilma kiertänyt sitten lainkaan, joten sekin oli helteellä kuin huonosti lämmitetty sauna. Päästäkseni kuitenkin valittamasta, menimme tosiaan Aapon kanssa tänään kentälle. Ori kuopi maata tylsistyneenä kiristäessäni vyötä ennen selkäännousua. Kun sitten nousin selkään, säädin jalustimet (kuinka ne pystyivätkään olemaan taas niin vääränpituiset vaikka kukaan muu ei ainakaan kuukauteen ollut edes käynyt orin selässä?) ja kiristin vielä vyötä viimeisen kerran. Aapo ravisteli päätään, ja lähti lompsimaan eteenpäin velttona kuin keitetty makaroni. Minä yritin hoputtaa sitä, mutta ori korskaisi vain ja jatkoi matkaa yhtä hidastempoisesti. Askeliin ehkä tuli hieman pituutta, mutta muuten me matelimme eteenpäin kuin etanat.

Kuumuus oli vienyt minusta voimat, enkä jaksanut kunnolla edes patistaa Aapoa, joka kulki alla niin mahdottoman laiskasti. Kuljimmekin hyvän aikaa uraa pitkin, miettiessäni millaista harjoitusta tänään tekisimme. Aapo oli koulupuolen suhteen aina ollut vähän tyhmä, hyvä jos siltä edes pohkeenväistö sujui. Liikkeetkin sillä oli aina vähän ruman näköiset, vaikka esteillä ori toki oli erittäin kiva ja upea. Koulutuuppaus Aapon kanssa vaan nyt oli jotain niin vastenmielistä, itsekin kun toimin päivittäin oikeiden, osaavien kouluhevosten parissa. Aapo vaan oli niin eri luokkaa, ja minua korpesi todellakin se, ettei orilla voinut enää hypätä. Niin pahasti sen jalat olivat kuluneet, että jos orin tahtoi pitää vielä kunnossa, olisi esteitä ehdottomasti vältettävä.

Päädyimme lopulta tekemään ne samat vanhat harjoitukset kaikissa kolmessa askellajissa mitä me olimme suorittaneet joka ikinen päivä tällä viikolla. Aapo reipastui loppua kohden, mutta tuntui olevan aivan poikki. Kyllähän kuumuus vaikutti oriinkin, ja harjoitusten päätteeksi karsinaansa päästessään se joikin mahdottoman määrän vettä. Itsekin olin juomisen tarpeessa, Aapon hoidettuani ajattelinkin keskittyä joihinkin muihin hommiin, ja katsella sitten illemmalla jos hevosten liikutus onnistuisi vähän paremmin.

- Taciturn

Uusi yritys

Hevosen Snow Queen Joy päiväkirjasta:

Alkuvuonna Lumi astutettiin meidän Rommilla, mutta harmiksi tamma ei tullut kantavaksi. Jäimme seurailemaan koska Lumille tulisi seuraava kiima, halusin kovasti kokeilla onnistuisiko tamman kantavaksi saanti tällä kertaa. Nytkin orivalintana oli Rommi: olin luvannut, että jollei tälläkään kertaa tärppäisi, niin sitten voisimme rauhassa kokeilla jotain muuta yhdistelmää. Hieman se kuitenkin vatsanpohjassa kouraisi, sillä juuri Rommista ja Lumista meidän talliporukka povaili lähes täydellisiä vanhempia tulevaisuuden huippuvarsalle. Suoraan sanottuna minua stressasi aivan liikaa odotus siitä, saataisiinko Lumi kantavaksi. Mikäli joko Lumissa tai Rommissa oli jotain vikaa, joka estäisi jälkikasvun saannin, olisi se meille erittäin suuri takapakki.

Astutus tapahtui luonnollisesti, ja kyllähän siinä sai jännätä että onnistuiko tämä vihdoin. Lumi hyväksyi orin heti, ja kaikki sujui erittäin siististi. Nyt saammekin jäädä jännittämään, onko meillä kesällä yksi uusi varsa kirmailemassa laitumella. Koska kyse tulisi olemaan Lumin ensimmäisestä varsasta, en malttaisi millään odottaa mitä tuleman pitää. Olenhan jo todella pitkään haaveillut siitä että pääsisin aloittamaan kisauraa jonkin suosikkitammani jälkeläisen kanssa.

- Taciturn

Maastoreittien tarkastelua

Hevosen Valiant Campo Giro päiväkirjasta:

Giro kaipasi virikettä, niin myös minäkin. Sen sijaan että olisin mennyt liikuttamaan paria meidän nuorempaa tammaa, varustin raudikkopapan ja lähdin sen kanssa maastoon seikkailemaan. Kyllähän Girokin ansaitsi jotain muuta elämäänsä kuin päivittäistä tarhailua ja ratahumputtelua muutamaan otteeseen viikossa. Olin itse aina nauttinut maastoilusta, joten ajattelin sen olevan Gironkin mielestä mukavaa. Tänään olikin tarkoituksena kiertää vähän tiluksien rajoja ja katsella missä kunnossa meidän vähän kaukaisemmat ratsastuspolut olivat talven jäljiltä.

Giro oli jo varustettaessa virkeänä, se selvästi aavisti että nyt olisi luvassa jotain erikoisempaa. Ori ei joutanut edes pullistelemaan satulavyön kanssa mikä sillä oli yleensä tapana, se vain odotti kuin malttamaton pikkulapsi että koska mennään. Taluttaessani Giroa pihalle nosteli se päätänsä korkeuksiin ja katseli ylväänä ympärilleen. Tallikissa Isäntä tuli ovella vastaan, ja selkään noustuani huomasin sen lähteneen seuraamaan meitä. No, olihan meidän tiluksien mittaus sentään tuon rotevan kollin työtä. Giro oli joskus ollut vähän säpsy Isännän suhteen, mutta tällä kertaa se ei jaksanut välittää vaikka kissa välillä juoksikin takaapäin ja yritti hyökkiä sen kevyessä tuulessa liuhuvaan häntään.

Kiersimme Giron kanssa ensin läheistä mäntymetsää kohti, jossa ratsastin lähes päivittäin jonkun hevosen kanssa. Siellä tie oli varsin hyväkuntoinen, olihan meidän tallimestari pitänyt siitä huolen. Minua kiinnosti tänään kuitenkin mennä pidemmälle, meidän vähemmän käytetyille poluille jotka olivat vasta viime viikolla sulaneet. Siellä ei juuri kukaan ollut ratsastanut viime syksyn jälkeen, olihan tie sieltä päin melko vaativa kapeine kohtineen ja jyrkkine mäkineen. Giro tykkäsi päästessään kulkemaan ylämäkiin, sen mielestä kun meidän rento lauantaimaasto oli turhankin leppoisa. Saipa edes johonkin purkaa energiaansa. Miltei jokaisen mäen alla oli kauhean liejuinen kohta, ja kiersimmekin ne visusti orin kanssa. Eipä liioin Isäntäkään tahtonut liata itseään kurassa, vaan loikkelehti perässämme väistellen märkiä kohtia.

Tallin tilukset olivat niin isot, ettemme lähteneet meidän mäkistä metsäkaistaletta pidemmälle tutkailemaan. Tulimme kuitenkin eri reittiä takaisin tallin pihaan, todetaksemme tien olevan paikoin hyväkuntoinen, ja paikoin niin märkä että olisi parempi antaa sen vielä vähän aikaa kuivua ellei tahtonut liata itseään. Giro näytti virkistyneen meidän yhteisestä maastolenkistämme, veinkin orin tarhaansa kun olin ensin hoitanut sen kuntoon. Ensi viikolle pitäisi suunnitella jotain ehkä vähän vaativampaa ohjelmaa Gironkin varalle, ori kun on viime aikoina ollut valitettavasti aivan liian vähällä liikunnalla. Giro tuskin panee suunnitelmistani pahakseen, niin eloisa ja liikkuvainen kavari kun se on aina ollut.

- Taciturn

Harjoittelua se vielä vaatii

Hevosen One Night in Vegas päiväkirjasta:

Ninni osaa tätä nykyä jo oikeastaan kaiken, mitä GP-tason kouluratsulta voisi vaatia. Siitä huolimatta tammalla on vielä erittäin paljon hakemista liikkeiden puhtaudessa, puhumattakaan ratsastajasta joka ei vieläkään osaa aina käsitellä oikein Ninnin kaltaista herkempää hevosta. Olen ratsastanut koko nuoren ikäni lähinnä sellaisilla hevosilla, jotka toden teolla vaativat. Ninni taas kulkee kuin ajatus, ja totteleekin täydellisesti aina kun vähänkään heilahdan satulassa. Sekä ratsu että ratsastaja ovatkin silloin tällöin hermostuneet toisiinsa, mutta vaikkemme ehkä täydellinen pari aina olekaan, on Ninni yksi parhaimpia kouluhevosenalkuja joiden kanssa olen saanut olla tekemisissä. Minähän itse koulutin Ninnin ratsun alkeille (toki meidän koulukonkari Marikki oli koko ajan mukana, kun itse en näe aina niitä omia virheitäni samalla tapaa kuin ulkopuolinen silmäpari). Tuosta tummanruunikosta söpöläisestä onkin tullut minun suosikkitammani koko tallin hevoslaumasta.

Talliväen suhteen mielipiteet Ninnistä ovat melko jakaantuneet: tallimestari Pekka ei ole koskaan ollut tammaihmisiä, ja on muutenkin kallistunut enemmän estepuolelle. Tämän mielestä oli rahanhaaskausta kun en heti etsinyt Ninnille uutta ostajaehdokasta edellisten kauppojen peruuntuessa tökerösti viime hetkellä. Pekalle painavan sanansa sanoi tämän serkku Marikki, joka taas ei juuri muista hevosista pidäkään kuin koulutammoista. Voi että minkälaisen kinastelun kaksikko saikaan aikaiseksi kun Pekka kerran meni kommentoimaan Ninnin vielä haparoivia liikkeitä. Mutta eihän nuori tamma voi vielä täydellisen valmis paketti ollakaan! Mitä nyt tulee Ellaan ja Mikkoon, niin näillähän nyt on omat mieltymyksensä jotka poikkeavat omistani lähinnä planeettojen asennosta tai jostain muusta yhtä järjettömästä seikasta riippuen. Ella nyt ei perusta oikein kouluhevosista, vaikka tammaihminen onkin. Mikko taas on tammaihminen henken ja vereen, mutta juuri kouluratsastus ei ole tämän laji. Mikko on toisaalta ihmeesti tykännyt Ninnistä, ja minä sanoinkin tälle että pitäköön näppinsä irti tästä tammasta. Ninni onkin yksi niistä harvoista hevosista joiden kanssa tahdon hoitaa kaiken itse, ja joita vartioin kuin kissaemo.

Miltei ainoa ihminen, jonka olen antanut autella Ninnin kanssa enemmänkin on Marikki. Nainen ei niinkään perusta ratsastamisesta tätä nykyä, vaan liikuttaa mieluummin hevosia maasta käsin. Muuten tämä toimiikin lähinnä valmentajana sekä meidän osaavampana kouluttajana. Minun lisäkseni Ninnin selässä ei moni siis vieraile (poislukien Mikko, joka ihan välttämättä tahtoi auttaa Ninnin kanssa. Tämä saakin liikuttaa tamman silloin kun itse en ehdi. Voi että voi ihminen olla onnessaan niinkin pienistä asioista). Yleensä en ole tykännyt itse edes kilpailla hevosteni kanssa, vaan joku muu tallihenkilökunnasta on aina saanut hoitaa kisaamisen itseni toimiessa taustajoukoissa. Ninnin kanssa olen kuitenkin ihan oikeasti innostunut taas kilpailemaan tosimielellä. Toki kun tallissa on tällä hetkellä minun lisäkseni vain kaksi muuta, joilla edes on kiinnostusta kisaamiseen, niin miltei pakkohan minun oli itse vähän helpottaa taakkaa istumalla itse sinne satulaan.

Mitä Ninnin kisauraan tulee, on tamman kanssa kokeiltu vähän kepillä jäätä. Aiemmin pyörimme lähinnä vaativan tason koulukilpailuissa, helmikuussa starttasimme jo ensimmäiset Grand Prix- tason luokkamme. Menestystä ei vielä ole kauheasti tullut, mutta se selittyneköön Ninnin vielä nuorella iällä ja kokemattomuuden puutteella. Kunhan tämä kevät valmentaudutaan vielä ahkerasti, niin voisin uskoa että kesällä jatkaessamme kilpauraa tamman kanssa alkaa niitä sijoituksiakin tulemaan ihan kunnolla.

- Taciturn

Kevyttä käyntityöskentelyä

Socorron päiväkirjasta:

Aikaa sitten kisaeläköitynyt Roi-herra on saanut nauttia lähinnä meidän ori-ihmisenä tunnetun tallimestarin huomiosta, vaikka itsekin olen raudikkoa vähintään pari kertaa viikossa liikuttanut taikka muuten hoitanut. Tuon vähän korkeampisäkäisen orin selkään on aina yhtä vaikea kavuta kun itse on näin lyhyt, mutta siitäkin huolimatta olin tänään vakaasti päättänyt ratsastaa ilman satulaa. Pakkasta oli ollut meilläpäin jo useamman viikon ajan, joten lämmin hevosen selkä tuntui paljon paremmalta vaihtoehdolta takapuolen alla kuin satula, vaikka korkealla jouduinkin keikkumaan. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut tänään tehdä muuta kuin pistää tähän raudikkopappaan vähän virettä, joten mitään kovin rankkaa treeniä meillä ei edes ollut luvassa.

Roi on aina tykännyt ihmisen huomiosta, joten sen sai harjailla ja suitsittaa kuntoon ilman minkäänlaisia suurempia ongelmia. Päätään se toki meinasi nostella korkeuksiin, luultavasti vain saadakseen niitä "hyvä poika" -rapsutuksia kaulalleen kun sitten lopulta antaa periksi. Karsinastaan ori lähti kävelemään kiltisti perässäni, vaikka jäikin vilkuilemaan kovasti taakseen. Karsinassa olisi varmasti ollut niin mukavaa nuokkua vaikka koko päivä, Roi kun on aina ollut reippaudestaan huolimatta mahdollisimman mukavuudenhaluinen nautiskelija.

Talutin orin meidän pienemmän ratsastuskentän laidalle. Lunta oli tullut edellisviikolla runsaasti, ja kukaan ei ollut käyttänyt kenttää sen jälkeen. Otin Roin aidan viereen, kiipesin itse aidalle ja ujuttauduin siitä orin selkään. Ohjasin tämän sitten kentälle. Lumi pöllysi Roin jalkojen alla, ja pari kierrosta kentänlaitaa kierrettyämme alkoi edessä näkyä selkeä ura jota pitkin kulkea. Annoin orin kävellä ihan kaikessa rauhassa vielä muutaman kierroksen, ja aloin sitten ohjailla sitä niin ympyröille kuin volteillekin. Paksu kinos ei tuottanut vahvalle puoliveriselle kovinkaan paljon vastusta, mutta ainakin hyvää se teki orin joutuessa nostamaan jalkojaan enemmän kävellessään.

Käveltyämme enemmänkin kuin tarpeeksi, nostatin ravin. Roi kulki siististi alla, ja minä pompin selässä kuin perunasäkki. En ollut muistanutkaan, kuinka pomppuisat askeleet Roilla pystyikään olemaan. Muutaman kierroksen ravailtuamme hidastinkin orin vauhtia, ja jatkoimme ihan käyntityöskentelyä. Teimme niin paljon kaikenlaisia kuvioita, että lopetellessamme kenttä näytti siltä kuin siellä olisi rymistellyt kokonainen hevosrykmentti. Liikutuksen kevyestä luonteesta huolimatta Roi näytti jo vähän hengästyneeltä, olihan tuo meidän kenttä tällä hetkellä vähän raskas alusta kävelläkin.

Kun pysäytin Roin kentän keskelle ja hyppäsin alas selästä, kaaduin persauksilleni unohtaessani miten korkea matka alas oli. Jalkoihini sattui, mutta hetken siinä istuskeltuani nousin ylös ja aloin talittaa oria takaisin talliin. Pikku muksahdushan tuo oli, ensi kerralla taitaisin kuitenkin suosiolla laittaa satulan vaikka noin muuten Roi olikin mitä miellyttävin ratsastaa.

- Taciturn